Harkinnanvaraisesti vapaalla -blogissa lexialaiset jakavat ajatuksia sekä oivalluksia työelämästä ja sen reunamilta. Anna Bernitz kertoo, kuinka hän on ottanut ladut haltuun ja pohtii, saako metsässä huutaa.

Olen innokas juoksuharrastaja ja useiden juoksijakavereideni treeniohjelmaan kuuluu talvisin myös hiihto. Hiihtoharrastuksen aloittaminen oli kytenyt minunkin mielessä, mutta jollain verukkeella ladut olivat jääneet muiden sivakoitaviksi. Ajatus oli kuitenkin viime talvena kypsynyt mielessäni riittävästi, ja työkämppikseni kilpailuvietti ja järkkymättömän itseluottamus tarttuivat minuunkin:  investoin luistelusuksiin, -monoihin, -siteisiin ja sauvoihin.  Uuden hiihtoasun kohdalla hillitsin itseni: se olkoon palkinto hieman myöhemmin.

Kun oululainen opettaa, satakuntalainen ei ymmärrä

Uuden harrastuksen alku ei ollut lupaava. Olin pyytänyt hiihto-opettajakseni Oulun seudulta kotoisin olevan juoksukaverini, jonka epäilen syntyneen sukset jalassa. Hänen neuvonsa minulle oli yksinkertainen: ”Alat kato vaan tehä, niin kyllä se siittä sitten lähähtee etenemmään!”

Totesin hänelle tulevani Satakunnan sydämestä ja tottuneeni toisenlaiseen ohjenuoraan: ”Muist raumlaine, snuu isäs ja äitis o meri.” Suksien sijasta räpylät ovatkin itselleni huomattavasti tutummat. Tarvittiin toisenlainen lähestymistapa.

Seuraavalla kerralla hiihto-opettajakseni Paloheinään lupautui juristiystäväni,  innokas juoksija ja hiihtäjä hänkin. Hänen metodinsa sopi minulle paljon paremmin: aloitimme teoriasta. Ystäväni esitteli kaikki neljä luisteluhiihdon erilaista tekniikkaa osiin purkaen ja tekniikoiden taustalla olevan teorian analysoiden. Teoriaa käytäntöön soveltaen minultakin alkoi vähitellen luonnistua niin moberg ja kuokka kuin wassberg ja ankkakin.

Opiskelin asiaa kotona lisää minkäs muun kuin YouTuben avulla. Suomen Ladun hiihtovideot mahdollistivat kuivaharjoittelun varsin kelvollisesti myös olohuoneessa. Ei mennyt videoidenkatselu hukkaan, kun häikäisin kolmannella kerralla hiihtoseuraksi lähteneen työkaverini kertomalla hänelle eri tekniikoista ja soveltamalla niitä suvereenisti käytäntöön. Sain tosin huomata, ettei teoria korvaa kokemusta:  työkaverini oli tunnin jälkeen lähinnä lämmennyt itse treeniä varten omien voimieni ollessa jo ehtyneet.

Hiihtokulttuurin nyanssit hakusessa

Hiihto sujuu vaihtelevasti sään ja päivän kunnon mukaan. Suurella innolla olen silti suunnannut töiden jälkeen hiihtämään. Hiihtokulttuuri on silti itselleni ainakin toistaiseksi varsin vieras. Erityisesti seuraavia asioita olen miettinyt:

• Miksei kukaan kanssahiihtäjä jaa omaa osaamistaan? Ilmeisesti hiihto poikkeaa tältä osin huomattavasti esimerkiksi kuntosalietiketistä. Ainakin omasta tekniikastani osuu varmasti jokaisen silmään jotain kehitettävää ja korjattavaa. Ottaisin mielelläni vastaan vinkin jos toisenkin. Ilmeisesti hiihtäessä kuuluu kuitenkin vain olla hiljaa.
• Onko ok huutaa ”Latua!” vai paheksutaanko sitä? Edellisen kysymyksen perusteella vaikeneminen saattaa olla laduilla kultaa, joten lienee parempi olla huutamatta.
• Koska ne suuret maailman mullistavat ajatukset alkavat tulla mieleen? Montako sataa tai tuhatta kilometriä on hiihdettävä ennen näitä hiihtämisen aikaansaamia ahaa-ideoita alkaa ropista?

Jotain olen sentään jo hiihtokulttuuristakin oppinut: Latutilanne-niminen Facebook-sivusto on kultaakin kalliimpi.