Korkein oikeus selvensi ennakkopäätöksellään arvopapereiden markkinoinnin totuudenvastaisuuden ja harhaanjohtavuuden arviointia

Korkein oikeus antoi 16.12.2015 merkittävän ennakkopäätöksen KKO 2015:93 ns. pääomaturvattuja obligaatioita koskevassa asiassa. Osana vakuutustuotteiden markkinoinnin arvioinnista annettua aikaisempaa ennakkopäätöstä KKO 2011:5 päätös tulee osaltaan selkeyttämään jo entisestään tiukentunutta finanssituotteiden markkinoinnin kokonaisarviointia ja markkinoijan vastuuta kaikissa markkinoinnin vaiheissa.

Ennakkopäätöksen tarkoittamassa tilanteessa sijoittaja oli sijoittanut 500.000 euroa suuren kansainvälisen rahoitusyhtiön Lehman Brothersin liikkeelle laskemaan obligaatioon, jota oli omaisuudenhoitajayhtiön järjestämässä tilaisuudessa markkinoitu pääomaturvattuna. Noin alle vuosi oston jälkeen liikkeeseenlaskija oli kuitenkin asetettu konkurssiin, jonka yhteydessä sijoittaja menetti osan sijoittamastaan pääomasta. Kyse oli täten nimenomaan liikkeeseenlaskijan maksukykyisyyteen liittyvästä riskistä ja sen toteutumisesta.

Korkeimman oikeuden arvioitavana ennakkopäätöksessä oli ennen kaikkea (i) sijoittajalle esitetyn markkinoinnin oikeellisuus ja (ii) tästä mahdollisesti omaisuudenhoitajayhtiölle seuraava vahingonkorvausvelvollisuus. Alemmista tuomioistuimista käräjäoikeus hylkäsi sijoittajan omaisuudenhoitajayhtiötä vastaan nostaman kanteen, kun taas hovioikeus piti markkinointia virheellisenä ja täysimääräisen vahingonkorvausvelvollisuuden omaisuudenhoitajayhtiölle synnyttävänä.

Markkinoinnin arviointi

Korkein oikeus arvioi markkinoinnissa annettujen tietojen totuudenvastaisuutta ja harhaanjohtavuutta nimenomaan kokonaisuutena. Huomioitavaa oli, että sijoittajalle annetussa kirjallisessa markkinointimateriaalissa oli rahoitusmarkkinaviranomaisten hyväksymän englanninkielisen 217-sivuisen tarjousesitteen osalta tuotu esiin liikkeeseenlaskijan maksukykyisyyteen liittyvä riski. Sen sijaan varsinaisessa omaisuudenhoitajayhtiön logoin varustetussa markkinointiesitteessä, joka kyllä viittasi tarjousesitteeseen, tällaista riskiä ei ollut nimenomaisesti mainittu. Markkinointiesitteessä obligaatiota oli muun muassa markkinoitu 100-prosenttisesti pääomaturvattuna. Lisäksi omaisuudenhoitajayhtiön järjestämässä tilaisuudessa sijoittajalle esitetty diaesitys oli antanut selvästi virheellisen kuvan obligaatioon liittyvistä riskeistä, kun esiteltävät tuotteet oli nimetty pääomaturvatuiksi. Markkinoinnin ristiriitaisuutta edesauttoivat osaltaan myös omaisuudenhoitajayhtiön itsenäisen asiamiehen sijoittajalle suullisesti tilaisuudessa antamat tiedot, joissa korostettiin liikkeeseenlaskijan luotettavuutta ja hyvää luottoluokitusta.

Markkinointia kokonaisuudessa arvioidessaan korkein oikeus katsoi, että sijoittajalle suunnatusta markkinoinnista oli syntynyt virheellinen kuva obligaatioon liittyneestä liikkeeseenlaskijariskistä. Riskiä koskevalla tiedolla oli ollut sijoittajille tärkeä merkitys, etenkin kun realisoituessaan suuren riskin todennäköisyyttä oli pidetty obligaation markkinointiajankohtana varsin alhaisena. Markkinointi oli ollut arvopaperimarkkinalain 2 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetuin tavoin totuudenvastaista tai harhaanjohtavaa. Arvioon päädyttiin siitäkin huolimatta, että sijoittajalla oli yli viiden vuoden kokemus sijoittamisesta osake- ja korkotuoteinstrumentteihin ja että sijoittajan sijoitukselle asettama tuotto-odotus oli ollut korkea.

Omaisuudenhoitajayhtiön vahingonkorvausvelvollisuus

Vaikka omaisuudenhoitajayhtiö ei solminutkaan sijoittajan kanssa sopimusta obligaatiota koskevasta sijoituksesta, se oli kuitenkin selvästi näkyvimmin obligaation markkinoinnissa esillä ollut yhtiö. Epäselvyyttä tuki osaltaan myös se, että sijoittaja mielsi omaisuudenhoitajayhtiön sopijapuolekseen. Korkein oikeus katsoi näihin seikkoihin viitaten, että juuri omaisuudenhoitajayhtiö oli vastuussa sijoittajaan nähden niistä tiedoista, joita sen sopimuskumppanit olivat antaneet yhtiön järjestämässä markkinointitilaisuudessa. Omaisuudenhoitajayhtiö oli siten myös sopimuskumppaneidensa tuottamuksen perusteella lähtökohtaisesti vastuussa arvopaperimarkkinalain vastaisesta totuudenvastaisesta tai harhaanjohtavasta obligaation markkinoinnista sijoittajalle.

Korkein oikeus totesi, että sijoittajan oli tullut voida luottaa hänelle annettujen tietojen oikeellisuuteen. Kun sijoittajalle oli annettu totuudenvastaista tai harhaanjohtavaa tietoa sijoituksen keskeisestä riskistä, hän ei ollut voinut asianmukaisesti harkita riskin merkitystä ja sen hyväksymistä oikeiden tietojen pohjalta ennen sijoituspäätöksen tekemistä. Omaisuudenhoitajayhtiön vastuulla tapahtunut obligaation markkinointi oli siten syy-yhteydessä A:lle sijoituksesta aiheutuneeseen vahinkoon. Tähän korkein oikeus päätyi siitäkin huolimatta, että sijoittaja oli itse laiminlyönyt huolellisuusvelvoitteensa jättämällä tutustumatta obligaatiota koskevaan tarjousesitteeseen ennen ostositoumuksen allekirjoittamista. Omaisuudenhoitajayhtiön vahingonkorvausvastuuta punnittaessa sijoittajan huolellisuusvelvoitteen laiminlyöntiä suurempi merkitys oli nimenomaisesti annettava yhtiön selvästi harhaanjohtavalle markkinoinnille.

Edellä esitetyin syin korkein oikeus velvoitti omaisuudenhoitajayhtiön suorittamaan sijoittajalle vahingonkorvauksena menetetyn pääoman, jota ei ollut saatu osasuorituksina liikkeeseenlaskijalta. Tämä määrä oli tuomion antamishetkellä yhteensä 263.729,50 euroa.

Mitä ratkaisusta seuraa?

Nyt annettua korkeimman oikeuden ratkaisua voidaan sekä sisällöltään että lopputulokseltaan pitää jokseenkin odotettuna. Viimeisintä vuoden 2008 lamaa seurasi useita samankaltaisia tilanteita, joissa sijoitustuotetta oli markkinoitu yksityissijoittajalle pääomaturvattuna ilman riittävää korostusta liikkeeseenlaskijan maksukykyyn liittyvästä riskistä. Vuonna 2009 arvopaperilautakuntaan saapuikin ennätysmäärä tällaisia virheelliseen sijoitusneuvontaan ja markkinointiin liittyviä tapauksia, joilla oli yhteys investointipankki Lehman Brothersin konkurssiin ja sijoitetun pääoman menettämiseen. Vuosina 2012 ja 2013 näistä annetut arvopaperilautakunnan ratkaisut noudattivat hyvin pitkälti samoja oikeudellisia linjoja kuin nyt puheena oleva ennakkotapaus. Markkinointia pidettiin harhaanjohtavana siltä osin kuin sijoitustuotteesta ei käynyt riittävän selkeästi ilmi liikkeeseenlaskijariskin mahdollisuus. Ainoastaan sijoittajan omalla kokemuksella (mm. pörssiyhtiön entinen toimitusjohtaja) ja tuntemuksella sijoitustuotteista oli ratkaisujen lopputuloksen kannalta merkityksellisiä eroja.

Tärkeää ennakkotapauksessa on edelleen huomata, että nimenomaiset sopimussuhteet ja nimetyt osapuolet eivät epäselvissä ja monia osallisia tahoja sisältävissä tilanteissa lopullisesti ratkaise markkinointiin liittyviä vastuukysymyksiä. Kuten ennakkoratkaisun mukaisessa tilanteessakin erikseen todettiin, pelkästään se että ei-sopimuskumppanina sijoittajaan nähden toiminut omaisuudenhoitajayhtiö oli selvästi näkyvimmin esillä sijoitustuotteen markkinoinnissa ja voitiin sijoittajan mielestä mieltää sopijakumppaniksi riitti perustamaan sopimuksenkaltaisen vastuun omaisuudenhoitajayhtiölle.

Huomioitavaa on, että ennakkoratkaisussa arvioitu markkinointi ajoittui vuoteen 2007. Sen sijaan jo nykytilanne osoittaa, että markkinoijat ovat tulleet entistä tietoisemmiksi omista velvollisuuksistaan. Tämä ilmenee muun muassa siten, että asiakkaille annetussa materiaalissa ja heidän kanssa tehdyissä sopimuksissa erotetaan nimenomaisesti markkinointi ja sijoitusneuvonta toisistaan. Lisäksi lähes kaikkeen markkinointiin on nykyisin sisällytetty nimenomainen kuvaus liikkeeseenlaskijariskistä ja sen merkityksestä sijoitetun pääoman menettämismahdollisuuden kanssa. Sinänsä positiivisesta kehityksestä huolimatta markkinoinnin ja sen muodostaman kokonaisuuden jatkuva auditointi sekä tietoisuus kehittyvän sääntelyn asettamista velvollisuuksista on jokaisen alalla toimivan etu.

Lexia seuraa aktiivisesti finanssialan ja -markkinoiden sääntelykehitystä sekä avustaa asiakkaitaan kaikissa näihin liittyvissä toimeksiannoissa.

Keskustelemme mielellämme aiheesta kanssasi, ota yhteyttä: Olli Kiuru